perjantai 27. helmikuuta 2009

Ystävän kanssa voi olla vaikka hiljaa


Arvostan ystävyyttä, joka ei vaadi liikaa mitään. Kun voi vai olla, silloin kun se molemmille sopii. Vaikka soittaisit ystävällesi viikkojen, kuukausien päästä, jatketaan juuri siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Onkohan se ystävyyttä, jos suhde vaatii liikaa? Onko silloin kysymys enemmän hyödyn saamisesta tai riippuvuudesta?

Aidon ystävän seurassa voi olla ihan juuri sitä mitä on. Puhua tai olla hiljaa. Olla hauska tai murjottaa. Siinä se ystävä kuitenkin jaksaa ja on itsekin hiljaa tai puhuu, murjottaa tai on hauska.

Minulla aitoja ystäviä on muutama. Sopivasti muutama. Osa ystävistäni -taitaapa olla suurin osa- asuu valitettavasti siellä eteläisessä Suomessa. Mutta juuri nämä ystävät on niitä, joiden kanssa jatketaan, juuri siitä mihin ollaan silloin joskus jääty.

Ei tarvitse erityisesti erikseen kysellä, että alakko nää mua, niinkuin meilläpäin pruukataan sanoa. Aletaan -aina vaan.

On aikansa kestänyt, että on osannut jättää tyhjänpäiväiset "ystävyys"suhteet omaan arvoonsa. Oppia sitä, ettei kaikkien kanssa tarvitse olla kaveri ja ettei kaikkia tarvitse miellyttää. No, tietenkin hyvät tavat ja huomaavaisuus muistetaan, mutta se mielestäni saa riittää.

Tv-ohjelma Voimalassa (23.2. Terapiaa, terapiaa!) psykoanalyytikko Esa Roos sanoi, ettei ihmiset jaksa kuunnella toisiaan, terapeuttisessa mielessä. Haastattelija sanoi, että ainakin naiset puhuvat ja kuuntelevat toisiaan. Psykoanalyytikko oli sitä mieltä, että naiset puhuvat yhtäaikaa, eivätkä kuuntele.

Miten sitä osaisi aidosti kuunnella? Osaatko sinä? Olisiko hyvä Amerikan malliin purkaa ongelmansa terapeutille ja säästää ystävänsä omilta murheiltaan?

Minun täytyy sanoa, että tunnen olevani huono kuuntelija ja empaattisuutta ei aina välttämättä riitä. En osaa lähteä tarpomaan syviä murheen soita. Omia soitakin on tarvottavaksi ihan riittämiin, ajoittain. Omat suot tarvon aika lailla itsekseen, pahan olon saatan mainita lauseella tai parilla ystävälle -sekin jo helpottaa.

Tänään vietin mukavan päivän ystävän kanssa. Tärkeää oli tehdä lounas, syödä se yhdessä ja puhua ihan arkipäivän asioita. Kuten siitä, miten ruokalaskussa säästää ja miten sukan reikä saattaa ikävästi puristaa pottuvarvasta.

12 kommenttia:

Rita kirjoitti...

Aika paljon samoilla linjoilla ajatuksiesi kanssa. Itsekseni ratkon ongelmiani kirjallisuuden kautta. Työyhteisössä muutaman aikuinen kanssa olen voinut aina puhua ja peilata ajatuksiani, se on tasapainottanut ja vahvistanut.

Eräs tärkeä tukea antanut, ystäväkseni luullut, paljastuikin aikamoiseksi narsistiksi. Kun itselläni oli heikkoa, hän auttoi. Tunsin todella saavani tukea, en kiellä. Mutta, kun aloin vahvistua jne. ei ollutkaan yhteisille tapaamisille aikaa. En ole enää ottanut yhteyttä (kuten aina aikaisemmin) vaan odottanut, että hän ottaisi. Ei ole - niin on jäänyt.

Sitten, näitä vuosia jo tunnettuja ystäviä...yhteys ja vuorovaikutus toimivat aivan ihansti! Ja juuri tuo toistemme kunnioitus ja hienotunteisuus on upeaa! Kysymys on varmaankin jostakin perusluottamuksesta.

Toivoisin itsekin myös olevani aina se vastaavanlainen ystävä.

Ystävyys on kallis asia!
Myös parisuhteessa yhteisten ystävien merkitys on tullut tosi arvokkaaksi.

Hannelen paratiisi kirjoitti...

Se on mahtavaa, kun vuosienkin taukojen jälkeen jatketaan samasta, mihin jäätiin.

Hannele kirjoitti...

P.S.
Moni ystävä muuttanut, iloinen uusista ystävistäni.

Nelle kirjoitti...

Pieniä korjauksia alkuperäiseen:)

Hienosti pohdit ystävyyttä - mietin sitä myös, kun muutin pois entisestä asuinpaikastani. Jonkin ajan kuluttua. entiselle paikkakunnalle jäänyt paras ystäväni laittoi poikaystävänsä soittamaan minulle ja kertomaan että ystävyytemme on loppu, eikä hän halua enää koskaan kuulla minusta. Kaikki vain siksi, että asuin liian kaukana, enkä soittanut (edes) joka viikko - olin kuuleman mukaan hylännyt hänet ja se kävi liian raskaaksi.

Leimasin sen kypsymättömyydeksi, mutta välillä tapaus aina pulpahtaa mieleen. Ystävän hylkäämäksi tuleminen tuntuu pahalta ja väistämättä siitä tulee olo: Miksi ystävyyteni ei riittänyt?

Onneksi on niitä oikeitakin ystäviä, joiden kanssa voi elää elämäänsä; soittaa ja nähdä silloin kun tarvitsee.

Pilviharso kirjoitti...

Minulla on myös yksi lapsuudenystävä, jonka kanssa kerran vuodessa "jatketaan siitä, mihin jäätiin". Yhtään ei tarvitse "muikistella" ja vierastaa, on niin luontevaa.

Tyttärelläni on ystävätär Saksasta ja ovat pari kertaa käyneet yhdessä meillä. On ihana katsoa nuorten, rauhallisten, vähäpuheisten ihmisten yhdessäoloa. Istuivat sohvalla kylki kylessä, selasivat muotilehteä ja katsoivat Salkkareita (suomeksi!). Vähäeleistä, hiljaista ystävyyttä, joka näyttää kestävän.

Kuuntelemaan oppii. Olen työni ja opiselujeni kautta harjaantunut siinä ja melkein hävettää, millainen olenkaan ollut. Sillä perusluonteeni on impulsiivinen pulppuaja, joka kertoisi mielellään vain itsestään. Olen aina löytänyt ihmisiä, joille olen päässyt pähkäilemään aatokseni. Tosin kaikki vakavat/syvät asiat on minulle tuotu herkästi, niitä olen jaksanut aina kuunnella.

Vicki Li kirjoitti...

Mie olen joutunut opettelemaan kuuntelemista, enkä ole siinä mestari vieläkään. Asiassa auttoi vuorovaikutusryhmä, jota kävin vuoden ja se liittyi työnohjaajaopintoihini. Siellä jokainen tutki omaa tapaansa vuorovaikuttaa.

noeijoo kirjoitti...

Viimeiseen lauseeseen ei voi lisätä mitään. Niin se on.

Rita kirjoitti...

Hups, kylläpä hämmennyin kun näin oman nimeni ekana kommentoijana enkä muista tähän aiemmin kommentoineeni :D Se olikin joku kaimani.

(Mitähän mun piti sanoa kun meni pasmat sekaisin?)

Niin, kuunteleminen on yllättävän vaikea taito. Koko viestintä ylipäätään aikamoinen taitolaji. Onnistumisen yhtenä edellytyksenä se halutaanko ja jaksetaanko kuunnella toista.

Rita kirjoitti...

Pahoittelen kaimalleni aiheuttamaani hämmennystä.

ritaHelinä kirjoitti...

Rita, tuo perusluottamus on se sana, millä haluan itsekin hyvän ystävyyden määritellä.

Hannele, uudet ystävät on ihania- on paljon toisesta oppimista ja tutustumista. Minusta on ollut hienoa huomata, että näin aikusenakin osaa solmia hyviä, syvällisiä ystävyyssuhteita.

Nelle, voiko olla niin, että ystävyydessäkin voi olla eri tasoja? Joku ystävyys jää sille tasolle, joka vaatii huomiota ja ylläpitoa -ja silloin se ei kestä välimatkaa. Vaikka toiselle sekin riittäisi -nykyään kun näitä kommunikaatio välineitä on laidasta laitaan.

Pilviharso, minä olen myös impulsiivinen pulputtaja -ja niin liian usein puhun itsestäni. Kyllä minua kuuntelijanakin joku pitää, ehkä en vaan mene niin tunteella mukaan -mutta ehkä siksi minulla on hiukan helpompaa ottaa kantaa ja pohtia asioita "järjellä", ei niinkään tunteella.

Vicki, vuorovaikutusryhmä kuulostaisi hyvältä minullekin.

noeijoo, tarkoititko minun viimeistä lausetta siitä, kuin reikä varpaan kohdalla niin kipeästi saattaa puristaa :)

Rita, joskus meillä on niin kiire itsemme kanssa, ettemme tunnu ehtivän ja haluavan kuunnella toista. Mutta minne meillä on kiire?

Hallatar kirjoitti...

Sanotaan että ystäviä ei ole koskaan liikaa...
Entä jos tuntee että niitä on liian vähän?
Jos kaikki ns ystävät ovatkin netin ääressä tavattuja henkilöitä joita emme ole koskaan nähneet?
Jos se reality on todellisuudessa aikas yksinäistä?

No...
Silloin pitää varmaan mennä niillä eväillä.

ritaHelinä kirjoitti...

Hallatar, ehkä se on suuri lahja, mennä niillä eväillä mitä on.
Minun aktiivisuus vaihtelee melkoisesti, joskus haluan olla ihan yksin. Silloin saattaa jopa oman miehen seurakin olla liikaa.
Mieluummin vaikka yksi hyvä, todellinen ystävä kuin monta, joista ei kenellekään uskalla kertoa syvimpiä tuntojaan.