lounasrasia täyttyy sämpylästä, porkkanna palasista, pienestä maitopurnukasta ja hedelmästä. On siis tullut se aika siirtyä jonkinlaiseen rytmiin, töihin ja tekemiseen. Sama reaktio selässä kuin edelliselläkin kerralla, pitkästä aikaa jalkojen päällä olo saa selän lihakset särkemään, jalat tuntevat olevansa jossain erilaisessa asennossa kuin mihin neljän kuukauden aikana ollaan totuttu. Onneksi tätä särkyä, lihasten jäykkyyttä ei kestä muutamaa päivää pidempään. Kohta "roppa" muistaa, miten sitä työskennellään jalkojan päällä. Seisomisen ihanuuksia on yleensä messut, joissa seisotaan kauniilla kengillä muutama päivä kovalla alustalla. Silloin jalkakylvyt ja -hoidot tekevät hyvää, ja rupeaman jälkeen taas jälleen kerran ihmettelee, miksi en sittenkään laittanut jalkoihini niitä vanhoja, valmiiksi pehmeitä, mukavia kenkiä. Onko jossain tilanteessa kenkien ulkonäkö tärkeämpää kuin niiden mukavuus?
Valoista ja varjoista. Edellisestä tekstistä, sen herättämistä ajatuksista. Kuulin Tanizakia
ensimmäisen kerran Yle 1:n päivän mietelauseena, ja ihastuin ajatukseen patinoituneesta hopeasta, himmeästä pinnasta. Harppoen olen lukenut kirjasen läpi, ja löysin kiehtovia lauseita, ajatuksia. Talven pimeys, erityisesti tämän talven lumettomat osuudet, ahdistaa ja masentaa. Väsyttää. Siitäkin huolimatta en osaa enkä halua valaista kotiani liikaa; pimeänäkin aikana rakastan kynttilöitä, niiden luomaa pehmeää valoa. Toinen puoli minussa rakastaa valoa, aurinkoa, sen keltaisen oranssi lämpöä iholla. Liian valkoiset, kirkkaat ja kiiltävät tilat ovat liikaa, minulle. Luonnollinen valo ja sen lämpö, niistä minä nautin. Ehkä näistä valkoisista, kirkkaista tiloista puuttuu se lämpö, joka on kesäisessä aurinkoisessa päivässä.Työni on ollut nyt ihan juuri sitä, mihin vasta työnsä aloittava laitetaan : järjestelyä, pölyjen
pyyhkimistä, hinnoittelua. Se on mielestäni paras tapa oppia uusia asioita, hahmottaa myymälän tarjonta, mitä missäkin on. Välillä pysähdyn ihailemaan kangasmalleja, löydän toinen toistaan ihanampia verhoilu- ja verhokankaita. Odotan innolla sitä, kunhan myymälä on lopullisesti valmis ja pääsen aloittamaan luovaakin työtä. Tuntuu mukavalta työskennellä välillä pehmeiden ja lämpimien asioiden parissa, taidan mennä pökerryksiin kaikkien niiden kauniiden kankaiden keskellä. Ehkä se tekee hyvää, välillä olla pökerryksissä.Hauskaa tässä nykyisessä työaikajärjestelyssä (työaika klo 12-18) on se, että saamme miehen kanssa nauttia yhteisen lounaan kotona. Nykyinen miehen työmaa on ihan tuossa lähinurkilla, omakotitalon yläkerta joutui suuren remontin kouriin. Tällaista herkkua (no ruuat lounasaikaan ei välttämättä niin valtavaa herkkua ole) meille on harvoin tarjolla, joten yritänpä ottaa nyt ilon irti näistä hetkistä. Tänään lounasruokala tarjoaa ihan perinteistä lihasoppaa. Mies on tyytyväinen. Enempi tyytyväinen kuin siihen että olisi saanut riisiä & kanaa. Miksihän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti