sunnuntai 2. maaliskuuta 2008

"Paperin keksivät tiettävästi kiinalaiset. Kun edessämme on länsimaista paperia, ei se ole meille muuta kuin käyttötavaraa, kun taas kiinalaisen tai japanilaisen paperin koostumus antaa meille tietyn lämmön, joka rauhoittaa sudäntämme. Sama valkoinen voisi hyvinkin olla yksi väri länsimaisella paperilla ja toinen meidän hôshollamme tai kiinalaisella paperilla. Länsimainen paperi heijastaa valonsäteet pois, kun taas hôsho tai kiinalainen paperi näyttäisi ottavan sen sisäänsä, sulkevan sen hellästi, kuin ensilumen pehmeä pinta. Paperimme ei päästä ääntä kun se rypistetään tai taitetaan, kosketuksessa se on hiljainen ja taipuisa kuin puun lehti.
---
Yleensä ottaen meidän on vaikea tuntea oloamme kotoisaksi keskellä asioita, jotka kiiltävät ja kimaltelevat. Länsimainen käyttää pöytäkalustona hopeaa, terästä ja nikkeliä, ja kiillotta sen mahdollisimman säihkyväksi, mutta me vastustamme sellaista käytäntöä. Kun me ajoittain käytämme hopeaa vesiastioihin, karahveihin tai sakekuppeihin, emme halua kiillottaa sitä. Päinvastoin, me alamme nauttia siitä vasta kun hohde on kulunut pois ja tilalle tulee tumma, savuinen patina.

---

Onkin totta, että japanilaisen huoneen kauneus perustuu puhtaasti varjojen vaihtelulle ja vivahteille - mitään muuta sillä ei ole. Länsimaalaiset ihmettelevät japanilaisten huoneiden yksinkertaisuutta näkemättä niissä muuta kuin koristeista riisutut ja tuhkanharmaat seinät. Heidän näkökulmastaan reaktio on ymmärrettävä, mutta se paljastaa, että he eivät ole sisäistäneet varjojen arvoitusta. Ulkona, kaukana huoneesta, johon auringon säteet parhaimmillaankin vain juuri ja juuri yltävät, me jatkamme räystäitä tai rakennamme kuistin, etäännyttäen auringonvalon vieläkin kauemmaksi. Valoa hiipuu puutarhasta sisään vain himmeästi shôhin lävitse, ja meidän mielestämme juuri tämä epäsuora valo on olennaisin osa asuntojemme viehätystä. Käsittelemme seinämme tarkoituksellisen hillityin värein, jotta katoavat, heikot , hauraat valonsäteet voivat vaipua täydelliseen lepoon. Varastossa, keittiössä ja käytävissä saattaa seinillä olla kiiltävä pinta, mutta asuinhuoneiden seinät on lähes aina käsitelty hienolla hiekalla. Täällä kiilto tuhoaisi niukan valon herkkävireisen kauneuden. Me iloitsemme tummaan seinään kietoutuvien valonsäteiden hennosta hohteesta, niiden eläessä siellä sen vähän, mitä niillä elämästä on jäljellä. Tähän näkyyn emme milloinkaan kyllästy, ja mielestämme tämä haalea hohde ja nämä himmeät varjot ylittävät kaikki koristeet.
---


Mutta mikä oikein synnyttä tuollaiset makuerot? Käsitykseni mukaan kyse on tästä: me itämaalaiset yritämme olla tyytyväisiä riippumatta siitä, millaisessa ympäristössä kulloinkin olemme, pyrimme ottamaan asiat sellaisina kuin ne ovat. Niinpä pimeys ei aiheuta meille tyytymättömyyttä, vaan suhtaudumme siihen väistämättömyytenä. Jos valoa on vähän niin sitten valoa on vähän; me syvennymme pimeyteen ja löydämme sen oman erityisen kauneuden. Mutta kehittyvä länsimaalainen on tuomittu aina parantelemaan asemaansa. Kynttilästä öljylamppuun, öljylampusta kaasuvaloon, kaasuvalosta sähkövaloon - hänelle ei työ kirkkaamman valon etsimiseksi milloinkaan pääty, eikä hän vähäisenkään varjon poistamiseksi säästä vaivojaan. "


VARJOJEN YLISTYS,
Junichiro Tanizaki

2 kommenttia:

katriina kirjoitti...

Bingo! Siinäpä syy ainaiseen valitukseemme. Pyrimme aktiivisesti vaikuttamaan kaikkeen, muuttamaan asioita, vääntämään maailmaa radaltaan ja sehän on tuhoon tuomittu yritys.

Tuohon itämaiseen tyyneyteen ja vakauteen liittyy kääntöpuolena se, että maailma kulkee entistä rataansa ja vastustaa kaikkia muutoksia kuten Kiinassa. Olisikohan Tanizakin viisaiden sanojen jälkeen jo japanilainenkin elämä muuttunut?

riitta Helinä kirjoitti...

löytääppä se tasapaino, tyyneyden ja vakauden, uudistuksien ja muutoksen suhteen.

jos osaisi, olisi melkoisen viisas.

opetellaan.