Avoimuudesta - omassa blogissa

Olisi paljon asioita, joita olisi halu kirjoittaa. Ajatuksia ja mielipiteitä. Pohtia kanssanne harmaita hetkiä ja niistä selviämistä. Terapoida itseään kirjoittamalla, keventää taakkaansa.

Nyt, kun on enää vain puoli-anonyymi, ei enää mielestäni voi. Ainakaan mennä kovin syvälle pohdinnoissaan ja itsensä paljastamisessaan. Jos tänne sattuukin lukemaan joku tuttu, sidosryhmistä tai aiemmasta elämästä. Liikaa en voi itseäni paljastaa, en mennyttä, tällähetkellä olevaa enkä tulevaa.

Paljon olisi sanottavaa, elämästä. Masennuksesta. Kiusaamisesta. Läheisriippuvuudesta. Ylikuormittumisesta. Väsymisestä. Uupumisesta. Haasteista. Jännittämisestä. Asioista, joita on elämän aikana sattunut, joita on kohdannut omalla tai toisten kohdalla.

Toisaalta, jos uskaltaisi puhua asioista ja kokemuksista oikeasti - nimellään ja naamallaan, onko silloin kirjottamisella ja ajatuksilla enemmän arvoa? Voisiko silloin vaikuttaa ja herätellä?

Olen aina ollut hyvin avoin ihminen. Puhunut asioistani ja kokemastani. Iloinnut iloni ja itkenyt suruni ihmisten kanssa. Mielestäni olen enemmän saanut tällä avoimuudella kuin mitä olen menettänyt. Tosin joskus sitä on käytetty minua vastaan, mutta sen ole kestänyt. Ehkä hetken itkenyt -mutta jatkanut taas. Avoimena ja ehkä lapsellisen luottavaisena.

Internet on vaan niin laaja ja lavea, hallitsematon. Joskus liika avoimuus täällä voi ehkä jossain vaiheessa kääntyä kirjoittajaansa vastaan. Silloin, kun henkilöllisyys on tiedossa tai jollain muotoa yhdisteltävissä. Mutta se on ihanaa, että voi lukea muiden pohdiskeluja ja elämän kuvioita ja kasvamista - ja ehkä siellä kommentoiden paljastaa hiukan itseäänkin. Sopivasti.

Mutta, hei. Nyt aion vaihtaa kevyempään ja iloisempaan - jättää liiat pohdiskelut.

Alkaa ihan Titu-Tätiksi Veekulle. Siitä iloitsen erityisesti.

tässä Veeku oli melko pieni,
ja Titu-tätillä Tosi Punainen Tukka.

Kaikille oikein mukavaa viikonloppua!