lauantai 11. lokakuuta 2008

diakonit junassa


Kotimatka meni nopeasti - onneksi tällä matkalla sattui kohdalle ihmisiä, joiden kanssa jutella niistä ja näistä. Yleisesti huomioni on se, että niin bussissa kuin junassa kovin harvoin sattuu kohdalle ihmistä, jonka kanssa jutella. Sehän nyt saattaa olla itsestäkin kiinni, ehkä samoja ajatuksia miettii kanssa matkustaja - eikä kumpikaan sitten aloita keskustelua. Tosin kännykässä saatamme kailottaa kaikki kuulumiset ja salaisuudet muidenkin kuultavaksi. Hiukan jotenkin nurinkurista, vai?

Juna Helsingistä Seinäjoelle saakka oli täysi, diakoneja ja pappeja ( tai en tiedä, voiko diakoni olla myös mies?) matkalla Seinäjoelle diakoniapäiville. Keskusteluissa oli hengellinen vire, lisäksi sivusta sain kuulla vinkkejä gluteenittomaan leipomiseen kirkkokahveille. Tosin tästä tiedosta ei nyt kovin ole minulle hyötyä, ystäväpiiriin ei kuulu gluteenittomia eikä juurikaan tule kirkkokahveille leivottua. Mitenkäs minä - kirkkoon kuulumaton...

Ruokailun jälkeen jäin istuskelemaan ravintolavaunuun, ja pöytään sattuikin mukavia ihmisiä toisensa jälkeen. Ensin keskusteltiin Lapista, melomisesta, Turusta... Sitten seuruueen vaihtuessa juteltiin kodista ja sen arvosta, junan kuljettamisesta, ruskaretkistä, elämän pienistä onnen asioista, työstä ja sen tekemisestä. Hyvässä seurassa matka kotiin taittui nopeasti, se oli mukavaa se.

Kotiin oli hyvä tulla, oli mukavaa nukkua omassa sängyssä ja herätä miehen keittämiin aamukahveihin. Yksinkertaiset ilot ovat suurimpia iloja - niin sen näyttää olevaan.

Tänään lauantaina oli mukava käydä Vernerin luona, pojalla riitti virtaa vaikka kuumettakin oli ihan reilunlaisesti. Lauseet olivat taas pidentyneet ja sanojakin oli tullut uusia. Titulle näytettiin vauvan sänky ja unirääpy, sekä erityisesti Vernerin oman huoneen asioita. Vernerin pallo, Vernerin unirääpy ja mitä kaikkea muuta omaa olikin -minä ja omistaminen oli uusi, vahva juttu.

Huomenna olisikin projektina aloittaa kuvakirjan tekeminen omista kuvista. En ole tulostanut kuvia vuosiin, irtokuvat laatikoiden pohjalla eivät oikein kiinnosta. Nyt huomasin kuvakirja mahdollisuuden, ja päätinpä teettää parhaimmista otoksistani kirjan tai kaksi. Kova työ on käsitellä kuvat julkaistavaan kuntoon ja kokoon, ja vielä miettiä kirjan ulkonäköä. Ohjelma vaikutti kohtalaisen helpolta, mutta hiukan hitaalta. Saas nähdä, riittääkö kärsivällisyyteni vai meneekö hermot heti alkuun. Kuvat jaksan kyllä käsitellä ja valikoida, mutta jos ohjelma takkuilee ja toimii hitaasti, niin silloin projekti voi jäädä kesken. Olisi kyllä niin mukava saada selailtava kirja, samalla tulisi taltioitua kuvat varmempaan talteen - kun varmuuskopiotkin on ottamatta. (huh)

2 kommenttia:

Vicki Li kirjoitti...

Mie kans nautin, jos pääsen jutun juureen vieraiden ihmisten kanssa. Usein iäkkäämmät ihmiset ovat innokkaampia juttelijoita ja matka menee kuin siivillä.

ritaHelinä kirjoitti...

- joo. Oikein mieleellään juttelevat niitä ja näitä, minusta tosi mukavaa matkaseuraa.
Menomatkalla samaan pöytään sattui ihana vanhempi pariskunta, tullessa sitten suurin piirtein samanikäisiä -lukuunottamatta osaa näistä diakoneista. Kaikkien kanssa juttu luisti, kunhan vain aloitti - vaikka sitten siitä tylsästä säästä.
Säästä puhuminen on kyllä hyvin helppo tapa aloittaa keskustelu, ehkä se on sitä meidän smalltalkkia. Vaikka niin kliseistä - olkoon!