työkokeilusta

Ensimmäinen kuukausi: väsymystä ja liikaa tekemistä
Toinen kuukausi: ei tämä ole mun hommaa!
Kolmas kuukausi: tämähän on kiinnostavaa

Jännä, miten nämä kolme kuukautta työkokeilussa jaksottui juuri noin. Onneksi ei siis loppunut ensimmäisen tai toisen kuukauden jälkeen, vaan sain hellittää kolmannen kuukauden aikana niin, että ymmärsin ehkä enemmän työstä, tekemisestä, asukkaiden kohtaamisesta.

Vapauttavaa oli juuri työn erilaisuus verrattuna aiempiin töihini. Kuinka sai keskittyä niin erilaiseen tekemiseen, eikä ainoastaan lukujen ja tuloksien seuraamiseen. Se, millä ohjaajan työn tuloksia mitataan pitkäaikais mielenterveys"kuntoutujien" suhteen, onkin sitten mielestäni kimurantimpi juttu. Opin kyllä laittamaan pieniä tavoitteita, ihan yksinkertaisista asioista. Kuinka saisin tietyn asukkaan rauhoittumaan tietystä toiminnasta, joka jatkui päivästä päivään. Pieniä onnistumisia -ihan pikkiriikkisiä- olikin, ja se palkitsi. Samoin kuin ne pienet hetket, jolloin asukkaan silmissä syttyi iloinen loiste, vaikka se saattoi kestää vain hetken.

Ohjaajan työssä näin erilaisia tapoja tehdä töitä ja toimia. Jokainen omalla tavallaan oikeanlaisia. Ehkä juuri tärkeintä onkin löytää se oma tapa, itselleen sopiva. Jostain opuksesta luinkin, että mielenterveystyössä pitää löytää se omalle persoonalle sopiva tapa tehdä asioita, niin työssään sitten jaksaa paremmin. Plagioimalla toisen tapaa työskennellä palaa hiljalleen eikä jaksa työssään. Tämä oivallus helpotti jossain vaiheessa, ja yritin tehdä työtä omalla persoonalla. Tässä tietenkin oli vaaransa, koska koulutus ja perustieto puuttui. Yritin luottaa vaistoihini ja kysyin, aina kun olin hiukankin epävarma.

Ihanaa oli se, että ohjaajat kyllä neuvoivat kun kysyi. Kun siis uskalsi kysyä, ja kertoa omankin mielipiteensä. Näitä keskustelutuokioita olisi toivonut lisää, sillä kyllä työ piti itsekunkin sen verran kiireisenä, ettei aikaa aina riittänyt. Mutta yritin kyllä, joka väliin kysyä ja keskutella, esittää ajatuksiani ja kuunnella toisten. Ehkäpä saatoin kyseenalaistaakin joitain asioita. Kuten sitä, että kuka sen tietää, mitä toiminta ja tapa on juuri näille mieleltään sairaille se oikea?

Luin jonkin verran alan kirjallisuutta, psykiatrian yleisteoksia ja kirjoja skitsofreniasta. Kiinnostus heräsi mieleen ja sen toimintaan, ja sen sairauksiin. Se, miten kroonikon elämästä voisi tehdä niin hyvää ja elettävää, kuin se sairauden reunaehdoilla on mahdollista. Siinä on varmaan oppimista, ja uskon sen oppimisen tapahtuvan vuosien aikana, ei heti -tässä ja nyt. Siinäpäs onkin minulle -tässähetikaikkijanyt-ihmiselle oppimista.

No, ainakin opin olemaan enemmän oikeissa paikoissa hiljaa. Opin sanomaan yksinkertaisempia lauseita. Hiljentämään puhumisen tahtia. Ainaki ehkä hiukan.