tapaamisia ja teemautumisia

tapasimme eilen Sooloilijan kanssa, oli mukava tavata ihminen joka on tuttu blogitekstien ja facebook päivitysten kautta. Siinä me istuimme, sokkotreffeillä - kaksi toisilleen tuntematonta, ja saimme hörpittyä kahvia puolitoista tuntia .... mukavaa oli! (kahvin hörppisen lomassa toki juttelimme niitä ja näitä)

tietenkin keskustelimme bloggaamisesta. Meidän blogit eroaa toisistaan, Sooloilijalla on selvä teema, minä täysin "teematon". No, ehkä oma teemani on ihan minä itse. Näin kirjoitettuna, ja ääneenkin sanottuna kuulostaa hyvin itsekeskeiseltä, lähes narsistiselta.

pitäisiköhän minunkin teemautua? Ehkä on taas aika ryhdistäytyä kuvien - runojen - sisustamisen kanssa? No, yksi teemautumisyritys on tehty. Fyysisen minän pienentämisprojekti-blogi. Vai pitäisikö kuroa kaikki yhteen, niinkuin silloin kun aloittelin bloggaamista? (hups, minähän olen näköjään kirjoittanut blogia vuodesta 2006) (hups)

näitä ryhtiliikkeitä on tänä aikana ollut aina silloin tällöin. Joskus kun tuntuu siltä, ettei ole mitään kirjoitettavaa ja toisinaan pitää pidätellä, ettei kirjoittaisi liikaa. Siinäpä sitä yrittää tasapainon löytää - löytäneekö koskaan.

tämän uusimman blogini tiimoilla kohtasin pariin hyvinkin teemautuneeseen blogiin:

Isot Koot blogi

Sekakäyttöä

minä en voi kyllä teemautua esittelemään päivittäisiä vaatekertojani, hyvin ovat tylsiä tämän ison naisen vaatekerrat - jos ette nyt ihan välttämättä halua tietää, minkä värisen maripaidan minäkin työpäivänä päälleni laitan. Ettehän halua?

kohden valoa

olen yrittänyt muutosta, viimeisen vuoden. Yrittänyt päästä irti totutusta, varmasta - ja heittäytyä uuteen tuntemattomaan. Vaikka olenkin hetken lapsi, spontaani - niin näen nyt sen, että minulla on ollut päämäärä. Vahva tahto irtautua.

ehkä siksi olo on levollinen. Opiskelemaan pääsy oli epävarmaa, en voinut olla varma mistään. En siitä, pääsenkö opiskelemaan, en siitä, saanko töitä. Tai no, ehkä olisin töitä kaupallisella alalla saanut, jos olisin sitä erityisen paljon halunnut. En halunnut, en etsinyt.

siksi on hyvä olla tässä. Kurkottaen kohden uutta, valoa näiden kasvien lailla. Jotenkin tuntuu, että jotain enemmän on vielä edessä.

.. siivillä

näin unta, jossa tapahtui kaikenlaista. Hyvin monimutkaisia asioita, jännittäviäkin. Kaikkea en edes unestani muista. Mutta sen muistan, että unessa lähdin jonnekin - ja ihmettelin suuresti, etten enää osannutkaan lentää. Käteni tekivät rintauintiliikkeitä, ja tipahdin asfaltille. Herättyänikään en voinut käsittää sitä, miten olin moisen taidon unohtanut.

kaatoivat rivitalomme takapihalta monta puuta. Varjostivat asuntoja, vuosia kasvaneet koivut ja kuuset. Nyt mielestäni pihalla lentelee orvonoloisia lintuja, ikäänkuin kotiaan etsien. Suuressa kuusessa oli oravan pesä - sekin kaadettiin. Siellä tiedettiin asustelleen neljä pientä oravan poikasta, joista yksi oli niin rohkea, että uskaltautui pihatalkoissa tekemään tuttavuutta hyvinkin lähelle - ihan jalkojemme viereen. Tarjottujen herkkupalojen päälle ei juurikaan ymmärtänyt.

lentäminen irroittaa minut arjesta. Juuri sinä hetkenä, kun renkaat eivät enää kosketa maata ja siivet kantavat, tiedän olevani matkalla hetkiin, jossa arki ja sen kiireet unohtuvat. Olen irti maasta. Olen irroitettu.

... Mitä vanhemmiksi vartutaan. Sitä tyhmemmiksi muututaan.

siskon poika juhli, ylioppilas 2010. juhlaa juhlisti sukua ja ystäviä ja tuttuja ja kylänmiehiä. Riittämiin. Pöytä oli katettu eteläpohjalaiseen vieraanvaraiseen tyyliin. Tarinaa ja naurua ja iloa oli riittämiin koko päivälle.

koillismaalaiseen ja kuulemma meidän oululaiseen jäyhään tyyliin kaikkea oli yltäkyllin.

tosin, en allekirjoita sitä, että me oululaiset olisimme jäyhiä ja vakavia - kohdalleni on sattunut monta iloista ja letkeää oulunseutulaista.

pieni poika, ihana pieni poika on kasvanut mieheksi. Komea oli puvussaan ja ylioppilaslakissaan. Elämä vielä edessä. Niin paljon näkemättä ja kokematta. Mahdollisuuksia.

vaikka juuri tuolloin luuli tietävänsä kaiken, olevansa kaikessa oikeassa - varmana siitä, miten elämä menee.

ei mennyt niin helposti. Onneksi. Nyt vuosien (en halua edes laskea, kuinka monen vuoden takaa omat ylioppilasmuistot ovatkaan) jälkeen on hyvä huomata, että kaikkilla mutkilla on ollut tarkoituksensa. Muovanneet minusta ihmisen, juuri tällaisen. Tässä ja nyt levollisen.