Kävelin lähikaupasta kotiin. Pari purkkia maitoa, omenoita ja juustoa. Ostokset eivät painaneet paljoa, askelkin oli keveä. Kaupassa olin tiiraillut hinnat, ostanut halvemman juuston ja vain pienen rasian salmiakkia. Salmiakki maistui hyvälle -sitä olin kaivannutkin.
Tajusin siinä tuttua tietä kävellessäni, että voin olla vapaa muiden odotuksista ja ympäristön asettamista paineista. Siitä, että minun pitäisi olla jotain. Voihan olla myös niin, että tämä "ympäristön paine" onkin kuviteltua, omia päätelmiä ja peilauksia ympäröivään maailmaan. Ehkä se on opittua, näin on aina ollut ja näin on aina oleva: työtä on tehtävä.
Aiemmilla työttömyysjaksoillani koin olevani arvoton. Ehkä silloin minulle ainoa arvo oli se työpanos, jonka annoin työnantajalle, sen joka oli mitattavissa rahana. Toinen arvo oli tietenkin työnantajan minulle maksama palkka, milloin suurempi ja toisinaan pienempi. Enää niitä arvon mittareita ei ollut, ja koin olevani -en mitään.
Nyt aikaa on kulunut -ja olen työtön ja olen tärkeä. Ihan yhtä arvokas kuin ennenkin, ja luulenpa että olen oppinut jotain. Minun ja sinunkaan arvo ei ole työpaikka, ei työpanos, ei palkka, ei mikään materia. Se on jotain muuta -enemmän ja arvokkaampaa.
Huoli huomisestakin on haihtunut jonnekin. Enää en pelkää sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskon siihen, että asiat menevät omalla painollaan. Odotan aukeavaa ovea mielenkiinnolla, minne se sitten viekin.
3 kommenttia:
Minkä neuvon antaisit 28-v. ihmiselle, joka painiskelee riittämättömyyden ja vaatimudten kanssa?
Kun minä väsyin työssäni, minua auttoi selviytymään se, että laitoin itselleni rajat. Oma työ- ja vapaa-aikani oli suloisessa sekasotkussa, enkä saanut levättyä lainkaan. Työasiat kulkivat kokoajan mukana, vapaallakin. Opettelin sanomaan ei ja hyväksymään sen, etten voi vastata kaikkiin vaatimuksiin. Kukaan ei voi! Et sinäkään!
Minusta tuntuu siltä, että tämä meille aiheutettu riittämättömyyden tunne on liian suurien vaatimusten syytä.
Oma valintani on nyt ainakin toistaiseksi välttää liian vastuullisia tehtäviä, en haikaile entisiin esimiestehtäviin. Tämä ratkaisu tuntuu nyt hyvältä -voihan toki olla joskus niinkin, että löydän itseni esimiestehtävissä.
Kunnon pysähtyminen auttaa, itse pohdin asioita myös psykologin kanssa. Elämä saa hiljalleen oikeita mittasuhteita, työ ei olekaan Se Koko Elämä.
Kiitos vastauksesta! Niin, usein minulla tulee lupauduttua kaikkeen, kun yliarvioin pystyvyyteni. Pitäisi muistaa se tärkeä EI-sana. Eikä aina tosiaan tarvitse olla kunnianhimoinen ja paras ja korkeimmissa tehtävissä.
Muuta elämää etsiessä :)
Lähetä kommentti