harjoittelun päättyessä

Tämän lumisen maiseman
kuvasi mies mökillä.
Meinasi, että pääsiäislomalla lumitöitä riittää ....

tuota lunta riittää. Sataa ja sataa, sataa, sataa. Taidan hankkia veneen ennen kevättä.

sattui mukava tapahtuma viikonloppuna, kaupungilla kauniisti laulanut naishenkilö kyseli olenko minä minä ... Kiva kun uskalsit moikata, sai taas pienen kipinän tähän kirjoittamiseen. *vilkutus*

harjoittelu kehitysvammaisten ohjaamistyössä sai minut syttymään. He ovat niin avoimia, näyttävät tunteensa juuri sellaisinaan - mitään liikoja suodattamatta, niin hyvässä kuin pahassa. Sydämeni suli kun viikonloppuhoidon pieni down-poika hyppäsi syliin, suukotteli ja loppujen lopuksi nuoli naamaakin....

harjoittelu meni hyvin, sain hyvät arviotkin. Ja ei toimintakeskuksen kävijätkään huonoa tykänneet, sain monta halausta viimeisenä harjoittelupäivänä. Sitä, johtuiko ne tarjoamistani herkuista vai ihan aidosta ilosta, en voi tietää. Ohjaajilta parasta oli heidän arvionsa soveltuvuudestani alalle ja lause: "ei sinusta huomaa, ettet olisi koulutettu". Luulenkin, että pitkäaikainen työ asiakaspalvelussa on antanut kokemusta erilaisten ihmisten kohtaamiseen.

kaiken tämän kynnyksellä hiukan olen hieman ihmeissäni. Entä jos en pääsekkään opiskelemaan, mitä sitten? Olenko vielä vuoden työttömänä (sen jälkeen pitää alkaa vaikka siivoamaan, kun 500 päivää tulee täyteen), vai yritänkö saada kaupanalan töitä, vai mitä?

ehkä on parempi vaan olla miettimättä, ja nauttia nyt vähän aikaa vapaudesta ... Täytellä hakemuksia lähihoitajaksi, sosionomiksi - ja uskoa vaan kaiken tapahtuvan niinkuin pitääkin.

oi miten odotan kevättä - sitä että taas innostuisin liikkumaan kameran kanssa.
Pitänee sitten hankkia pitkävartisemmat saappaat ....

enhän minä valita, en. Niisk.

minulla on sellainen kummallinen uusien tilanteiden lentsu. Niin olen tautini luokitellut. Aloitin silloin reilu kuukausi sitten harjoittelupaikassa, ja sairastuin flunssakuumeeseen ensimmäisen viikon jälkeen. Nyt viimeviikolla vaihdoin harjoittelupaikassa yksikköä, ja parin päivän jälkeen olin taas flunssassa. Molempaa flunssaa sairastin viikon verran, tätä jälkimmäistä yhä edelleen.

mikähän se muuten siinäkin on, että kun on poissa töistä vain flunssan takia, on kauhean huono omatunto. Onhan niin moni muu räkä poskella töissä, ja muistavat siitä kyllä muistuttaa. Minä kun olen niin huonovointinen, vaikkei ole kuumetta - enkä oikein halua olla töissä tartuttaen muita. Mutta ehkä minä en ole niin tärkeä kuin ne muut, räkäposkella olevat.

mitä tähän uuteen tautiluokitukseen tulee, niin se on oireillut aiemminkin. Matkoilla sairastelen yleensä muutaman päivän, pientä lämpöä ja nuhaa. Lomalla kyllä hoidan flunssaa reilusti lääkkeillä, särkyyn ja kuumeeseen. Näin muuten haluan sairastaa flunssani mahdollisimman vähillä lääkkeillä - niin että vastustuskyky paranee (no, ei se siltä oikein vaikuta). Nyt tiedän jo sen, että aitoon lomafiilikseen kuuluu lähtöaamun niiskuttava nenä ja tukkeutuneet korvat. Sitä lentämisen riemua !

silloin kun tein töitä vanhempieni yrityksessä, sairastuin viikonlopuksi. Kuume nousi lauantaina ja loppui sunnuntaina. Ihan ensimmäisen oikean lääkärin sairaslomapäivän vietin ensimmäisessä työpaikassani, jossa oli työntekijänä. En osakkaana.

ehkä sitä lomalla hellittää, ja heti pääsee lentsu tarttumaan. Ehkä uusissa tilanteissa on niin puolustuskyvytön, että ensimmäinen nurkan takana vaaniva basilli ottaa kiinni.

niisk.

kuka minä olen, mikä minä haluan olla?

tätä kuvaa olen aiemminkin käyttänyt,
Oulun taidemuseosta.
Mutta sopii niin jotenkin tähän,
kysymykseen itselleni:
KUKA minä olen?

yhteishaun aika.
Ja pitäisi päättää,
mihin hakee,
hakeeko mihinkään.
haluaako lähihoitajaksi,
vai sosionomiksi?
ja pääseekö mihinkään?
Vai haluaako takaisin kauppaan,
myyjäksi
tai suunnittelijaksi
tai ....

pitäisikö kouluttaa itseänsä
kaupan alalle,
vai vaihtaako sitä alaa?

ihan jotenkin sekamelskaista,
ei tiedä minnepäin suunnata.

onkohan tämä epävarmuutta,
ottaa askeleita uuteen suuntaan?
vanhassa tutussa olisi helpompi,
kenties.

Siinä Tilassa - karkkitektuuria

Oulun kaupunginkirjastossa on Oulun Taidek0ulun näyttely.

harvoin tulee pääkirjastossa käytyä, mutta laittoivat lähikirjaston remonttiin, joten nyt on tullut käytyä toisessa lähikirjastossa ja pääkirjastossakin. Se kauempana oleva lähikirjasto olisi riittänyt minulle loistavasti, varaanhan kirjat yleensä netissä valmiiksi - mutta mieheni on innostunut äänikirjoista. Äänikirjoista on parempi valikoima pääkirjastossa, joten sieltä käymme täydentämässä uusia kuunteluelämyksiä miehelleni. Mäkeä, Remestä, Pääsilinnaa, Huovista ....

niin, se Taidekoulun näyttely. Nuorten ja lasten taidetta. Pienet kuvat olivat karkkitektuuria-töistä. Varmaankin karkeista ja coctailtikuista tehdyt teokset kasvattavat lasten kolmiuloitteisen maailman ja (k)arkkitektuurin ymmärtämistä.

seuraavaa ei varmaan kannattaisi kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Varsinkin jos vielä aioin ansaita elantoa sisustuksia suunnittelmalla. Entisen kollegani kanssa vietimme mukavaa iltaa, ja keskustelimme niistä ja näistä. Eksyimme aiheissamme myös työhömme, sisustamiseen ja sen suunnitteluun. Kollega kertoi siitä, kuinka hän menee pohjakuvan nähtyään Siihen Tilaan, ymmärtäen tilojen muodot kolmiuloitteisesti. Mietittyäni hetken tajusin, etten minä osaa mennä Siihen Tilaan, ja sen hänelle kerroinkin. Kollega huudahti ihmetellen: ..... missä sinä sitten olet, jos et ole Tilassa? Missä sinä olet?!?! Onneksi hoksottimeni pelaavat nopeasti (vähän joskus liiankin nopeasti) ja vastaukseksi kerroin olevani ikäänkuin elementtitehtaalla. Suunnittelen kaakeloitavat (silloin tein töitä kylpyhuonesuunnittelun parissa) seinä kerrallaan, elementteinä, ajattelen sisustamisen eri elementit matemaattisesti tasapainoon - vaikken olekaan Siinä Tilassa. Tätä ei ehkä kannata kovin suureen ääneen huudella arvonsa tuntevien Suunnittelijoiden parissa, eikä arvonsa ja asemansa tuntevien Toimeksiantajillekaan.