perjantai 26. syyskuuta 2008

On aika rakastaa

Maanantaina elämä ja työ tuntui harmaalta. Raskaalta. Niin vaikealta. Ei jaksanut. Ei innostunut. Ei mitään. Merkkejä mielen vajoamisesta harmauteen olin jo havainnut, ja yritin jaksaa edes vähän käydä ulkona, kävellä. Etsiä positiivisia asioita. Se ei tuntunut auttavan - työkin tuntui merkityksettömältä. Eikä merkitystä itsellekään ja työlleen tuntunut löytyvän.

Tiistaina matkasin töihin hiukan kauemmaksi, päivän reissulle. Kolme asiakaskäyntiä ja kolme onnistumista. Innostuneita ihmisiä. Innostuin minäkin. Tunne siitä, että olen oikealla asialla, teen jotain oikein, valtasi mielen. Olin iloinen. Elämä hymyili. Tiesin, että työni kantaa joskus -vaikka vasta sen kolmen vuoden päästä- hedelmää. Silloin voin olla onnellinen ja ylpeä puurtamisesta. Voin katsoa taaksepäin, ja kertoa mitä olenkaan tehnyt jotta olemme tässä tilanteessa.

Iloa jatkui siihen saakka, kunnes aukaisin radion klo 14. Ajo kotiin meni usvassa. Kuuntelin kauhistuneena. Ihmettelin ääneen, en jaksanut ymmärtää. Mieleni huusi : MIKSI?

Omat murheeni jäivät hyvin pieniksi. Oma masennukseni pienistä mitättömistä asioista sai oikean mittakaavan.

On hyvä joskus peilata näitä omia pieniä asioita laajemmin. Vaikkakin joskus se pieni asia kaiken jo kestetyn ja koetun jälkeen voi olla juuri se, jota ei enää jaksa. Katkeaa ja loppuu.

On aika rakastaa. Välittää aidosti. Kysyä: mitä sinulle kuuluu, kuinka sinä voit? Olla lähellä, tukena tarvittaessa.

On aika myös uskaltaa kertoa, kun ei itse voi hyvin. Kun tarvitsee kuuntelijaa. Kaikkea ei tarvitse yksin kantaa. Onneksi meillä on toisemme.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Niin hirveetä kuin se onkin, tehtyä ei saa tekemättömäksi. Kaikkein lähempien kellot jokaisen kohdalla pitäisi soida ajoissa ja jo ennakkoon, kuten sanot, välittää. Paljon puhutaan nykyisin myös siitä saako ulkopuolinen puuttua jo pienten lasten tekemisiin, siis yhteisvastuu!!! Rakkaan miesvainajani kanssa aikoinaan laulettiin pulkkamäkeen mennessä pojan (jonka perheeseen syntyy kohta vauva)istuessa pulkassa: vaikka kivirekeä, vetäkäämme yhdessä, vetäkäämme yhdessä! Siispä: Ihmiset, välittäkäämme toisistamme!

M'man kirjoitti...

Olet oikeassa. Arjessa... elamassa on tarkeaa ottaa aikaa tarkeimpaan.

Tanaan juuri mietin tuota omien murheitten laittoa oikealle mittakaavalle.
Meilla tapahtui vesionnettomuus tassa hiljattain. Nilkkoihin asti vetta yksi ilta koko kamppa taysi. KErrostalon kaksi viimeista kerrosta veden peitossa... Tassa menee aikansa, etta kaikki saadaan korvattua, korjattuakin.

Kuulin vasta nyt, etta vastapaisessa kerrostalossa oli tapahtunut sama asia. Vain alin kerros veden peitossa. Talossa on vammaisia, sairaita tai vanhuksia, kaikki asuvat alimmassa kerroksessa heille rakennetuissa ja asennetuissa kampissa. Vesi oli heilta pilannut tarkeimman, eli kodin. Heidat on viety sairaalaan, jossa odottavat asuntojensa kuntoon laittoa ja kotiuttamista. Heidan arjessa tarvitsemansa sahkolaitteet, rullatuolit, erikois sangyt ym. pilalla. Arkensa aivan ylos alaisin.

Kuullessani taman tanaan vakuutusyhtiolta ja laskiessani luurin jain miettimaan omia vahinkojani, onnettomuudesta koituneita murheitani. Ne tuntuvat pienilta, silla kotini on viela asumiskelpoinen vaurioista huolimatta.

"Omat murheeni jäivät hyvin pieniksi", lainaten sanojasi. Olet oikeassa, tassa jaivat ennen puhelua suurilta tuntuneet vahingot hyvin pieniksi. Mietin vain miksi asiat tapahtuvat nainpain?

Mutta Suomessa tapahtuneesta ampumakohtauksesta jai loppuviikolle outo tunne... Eihan rakkaassa Suomessa voi tallaista atpahtua? Siella jos jossain on viela turvallista elaa...